Job 30
1 “But now those who are younger than I have me in derision, whose fathers I considered unworthy to put with my sheep dogs.
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Of what use is the strength of their hands to me, men in whom ripe age has perished?
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 They are gaunt from lack and famine. They gnaw the dry ground, in the gloom of waste and desolation.
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 They pluck salt herbs by the bushes. The roots of the broom tree are their food.
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 They are driven out from among men. They cry after them as after a thief,
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 so that they live in frightful valleys, and in holes of the earth and of the rocks.
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 They bray among the bushes. They are gathered together under the nettles.
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 They are children of fools, yes, children of wicked men. They were flogged out of the land.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 “Now I have become their song. Yes, I am a byword to them.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 They abhor me, they stand aloof from me, and do not hesitate to spit in my face.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 For he has untied his cord, and afflicted me; and they have thrown off restraint before me.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 On my right hand rise the rabble. They thrust aside my feet. They cast their ways of destruction up against me.
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 They mar my path. They promote my destruction without anyone’s help.
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 As through a wide breach they come. They roll themselves in amid the ruin.
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Terrors have turned on me. They chase my honor as the wind. My welfare has passed away as a cloud.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 “Now my soul is poured out within me. Days of affliction have taken hold of me.
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 In the night season my bones are pierced in me, and the pains that gnaw me take no rest.
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 My garment is disfigured by great force. It binds me about as the collar of my tunic.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 He has cast me into the mire. I have become like dust and ashes.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 I cry to you, and you do not answer me. I stand up, and you gaze at me.
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 You have turned to be cruel to me. With the might of your hand you persecute me.
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 You lift me up to the wind, and drive me with it. You dissolve me in the storm.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 For I know that you will bring me to death, to the house appointed for all living.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 “However does not one stretch out a hand in his fall? Or in his calamity therefore cry for help?
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Did not I weep for him who was in trouble? Was not my soul grieved for the needy?
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 When I looked for good, then evil came. When I waited for light, darkness came.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 My heart is troubled, and does not rest. Days of affliction have come on me.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 I go mourning without the sun. I stand up in the assembly, and cry for help.
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 I am a brother to jackals, and a companion to ostriches.
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 My skin grows black and peels from me. My bones are burned with heat.
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 Therefore my harp has turned to mourning, and my pipe into the voice of those who weep.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
